Maapallon tulevaisuus on kiinni maailmanlaajuisen ilmastopolitiikan onnistumisesta. Haasteet tuntuvat välillä ylitsepääsemättömiltä, koska yhdessä sovittuihin tavoitteisiin pääseminen etenee huolestuttavan hitaasti.

Ennen tavoitteellista maailmanlaajuista ilmastopolitiikkaa maailma oli menossa kohti 3,5 asteen kuumenemista. Eli ennusteiden valossa elettiin maailmanlopun tunnelmissa.

Ilmasto on jo lämmennyt keskimäärin noin asteen esiteollisista ajoista lähtien. Seurauksetkin näkyvät eri puolilla maailmaa, on äärimmäistä kuivuutta, suuria tulvia, vaarallisia helleaaltoja ja tuhoisia metsäpaloja. Ilmastopolitiikan ja ilmastoneuvottelujen myötä tilanne ja tulevaisuuskuva on kuitenkin valoisampi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana niin moni maailman maista on asettanut päästötavoitteensa sellaisiksi, että maailman kuumeneminen voidaan rajata 1,8 asteeseen. Mikä parasta, on löydetty keinot, joiden avulla jopa tavoiteltuun 1,5 asteen rajaan voidaan päästä. Tämä on vieläpä sekä teknisesti tehtävissä että taloudellisesti kannattavaa.

No mikä sitten hidastaa? Miksi emme ole jo maalissa? Vastaus on, ettei se ole ollut vielä poliittisesti mahdollista.

“Onneksi politiikkaa on kuitenkin helpompi muuttaa kuin luonnonlakeja.” Nämä viisaat ja rohkaisevat sanat lainaan ilmastopolitiikan konkarilta Oras Tynkkyseltä.

Yritetään edes

Me voimme  korjata sen, minkä luonnossa olemme rikkoneet. Me voimme lopettaa luonnon rikkomisen. Vaikka emme ole aina ymmärtäneet tekojemme seurauksia, emme varsinkaan niistä koituvien tuhojen syvyyttä, niin nyt ymmärrämme. 

Kunpa ymmärrys yksin riittäisi korjaamaan rikki menneen, mutta sitähän se ei tee. Teot ratkaisee. Yrittivätkö he edes? Tätä kysytään 2050-luvulla jos ummistamme silmämme tänään ilmastonmuutoksen ja luontokadon tuhoisilta vaikutuksilta. 

Pahimpien ennusteiden ei tarvi toteutua. Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tarvittava estääksemme sen. Yritetään edes.

Jotta meillä on voimaa tehdä tarvittava, meidän on voitava hyvin. Aivan kuten luonnon kestokyvyn rajoja on koeteltu, niin samoin on myös meidän ihmisten. Kovan kuormituksen alla me uuvumme. Huoli tulevaisuudesta ja osattomuuden sekä yksinäisyyden kokemukset koskettavat aivan liian monia tämän päivän Suomessa. Riittääkö rahat edes välttämättömään, on myös useamman huolenaihe kuin haluamme ajatella.

Meistä jokaista voi kohdata elämäntilanne joka lisää epävarmuutta toimeentulosta.   Työssäkäyvä voi menettää työnsä, yrittäjä voi joutua laittamaan lapun luukulle ja terve voi sairastua. Parisuhde voi päättyä eroon tai kumppanin kuolemaan, jolloin aiemmin jaetut menot voi jäädä yhden harteille.

Nuoruus ja vanhuus lisäävät riskiä toimeentulo-ongelmiin. Samoin yksin asuminen ja vielä erityisesti yksinhuoltajuus. Enemmistö yksinhuoltajista on naisia ja naiset ovat myös enemmistössä palkkatyötä tekevissä köyhissä. Suomessa oli 1,28 miljoonaa yksinasuvaa vuoden 2021 lopussa. Määrä on melkein kaksinkertaistunut 1990-luvun alun jälkeen. Elämme tänään ihan toisenlaista aikaa kuin silloin, kun hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi. 

Emme ole onnistuneet riittävästi uudistamaan hyvinvointivaltion rakenteita nykyaikaisiksi. Tämä on ongelma, jonka korjaaminen on vihdoin otettava tosissaan. Yritetään edes.

Järjestelmässämme keskeistä on ollut riskien tunnistaminen ja tuen tarjoaminen kohdatessamme vaikeita ongelmia. Valitettavasti apua ei aina hyvistä aikomuksista huolimatta ole saatavilla niin nopeasti kuin olisi tarpeen. Kunpa tukea saisi ajoissa, ennen ongelmien pitkittymistä ja syvenemistä. Tai jospa ongelmia ei edes tulisi, kun nykyaikainen hyvinvointivaltio toimisi niin kuin pitäisi. Siihen on vielä matkaa, mutta meillä on kaikki mahdollisuudet rakentaa entistä toimivampi hyvinvointivaltio.

Ihan ensimmäiseksi meidän täytyy ymmärtää, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Yritetään edes.